Rautavaaran kolari nosti esiin mielenkiintoisen teeman - lapsensa surmaavan naisen.

Pelottava pahuus

Bloggaajat ja kolumnistit ryhtyivät kilvan arvuuttelemaan mitkä vastoinkäymiset saavat äidin tappamaan lapsensa. Yllättävän moni äityi jo pohtimaan mitä hirveyksiä tuo tappamaan ryhtynyt nainen oli joutunut kokemaan. Äitiys on Suomessa nostettu jalustalle, jolla oleva on jotenkin pyhä. Kusipäästä tai luonnehäiriöisestä va väkivaltaisesta ihmisestä siis oletetaan tulevan jotenkin täydellinen kun siittyminen tapahtuu.

Tuo ajattelu on uloitettu lakiinkin, mikä ymmärtää ja langettaa puolustuskyvyttömän vauvansa hengen riistävälle pienemmän tuomion kuin muille henkirikokseen syyllistyville. Ihmisille on vaikeaa hyväksyä että äiti voi olla paha, väkivaltainen tai ilkeä. Osittain tämä on laajennettu naisiin yleensä.

Uhriutuminen iskemättä

Parisuhteissa tapahtuvaa väkivaltaa on tutkittu paljonkin. Poliisin tutkittavaksi ja tuomiolle päätyvistä perheväkivaltatilanteista valtaosa on semmoisia, joissa mies on tekijänä. Kun kysely suunnataan perhettä sisältä seuraaville lapsille, muuttuu tulos. Vanhemmat ovat noiden selvitysten mukaan yhtä väkivaltaisia toisilleen. Mielenkiintoista on se, että äidit ovat noissa selvittelyissä niitä, jotka useammin kohottavat kätensä lasta kohtaan. 

Miksi väkivaltaisuus mielletään silti miesten toiminnaksi. Kun nainen hakkaa, potkii, raapii ja sylkee sekä heittelee esineitä, nähdään se jotenkin hyväksyttävänä. Nainen voi toimia näin vuosia ja suhteesta toiseen. Kun mies lopulta hermostuu ja kerran huitaisee tai vaikka vaan tönäisee, on hän naistenhakkaaja ja alhaisinta mitä tiedämme. Väkivaltainen nainen sen sijaan jatkaa uuteen suhteeseen ja käytöstään. Uudet vastaiskut seuraavat ja väkivaltainen nainen "uhriutuu" - termikin on asenteellisuudessa oksettava.

Täydellinen on aina epäilyttävää

Kuvaukset lapsensa kostoksi tappaneesta naisesta olivat haavoja aukirepivän tuttuja. Äiti oli sairaanloisen mustasukkainen ja kilahti silmittömään raivoon hetkessä. Olen läheltä seurannut tuommoista mutta ulospäin täydellistä äitiä. Haavoja auki repi juurikin se samankaltaisuus ja ne uhkaukset, joita aikanaan kuulin. Usein sydän syrjällään toivoin että uhkaukset eivät toteutuisi ja saisin vielä nähdä lapseni. 

Luonnehäiriön huomaa vain läheltä

Rakastuin aikanaan ihmiseen, joka oli hurmaava, ihana ja upea. Hän on sitä vieläkin jos kaverina nähdään. Parisuhteessa ja vanhemmuudessä hänen ominaisuutensa muuttuivat. Lapsuudesta juontanut persoonallisuushäiriö sai hänestä arvaamattoman, väkivaltaisen ja omistuksenhaluisen - ehkä enemmän vielä menettämisenpelkoisen. Rakkaimpien menettämistä hän ei pelännyt vaan kasvojen menetystä ja hylkäämistä. Täydellinen äiti ei voi epäonnistua eikä ilman häntä voi pärjätä. Ulospäin tämmöinen ihminen on täydellinen äiti - läheisille hirviö, jonka luota ei oikein uskalla edes paeta.

Irroittautumisenvaikeus

Menettämisenpelkoisesta ja epävakaasta ihmisestä ei ole helppoa erota. Meillä eroon auttoi ulkopuolisten puuttuminen. Päiväkodista ilmoitettiin että lapset olivat kertoneet äidin käytöksestä. Kun tämä tieto tuli äidin tietoon, suuttui hän ja poistui kasvojen menettämistä peläten - poistui asunnosta muttei elämästä. Persoonallisuushäiriöinen äiti ei ikinä hyväksy uutta rakasta entiselleen eikä sitä, että mies voi pärjätä lasten kanssa yksin. Elämässä hän ja lastensuojeluilmoitukset, mustamaalaaminen sekä uhkailu ovat kunnes lapset ovat aikuisia.

Kiitollisuus

Olen todella onnellinen vaikka tuomittuna sinkkuvanhemmuuteen. Rautavaaran kolari repi haavat auki ja sai käsittelemään kaiken uudelleen. Uudelleen läpikäyden moni asia loksahti kohdalleen. Elän onnellista elämää ihanien lasten kanssa. Jatkuvaan seuraamiseen ja häirintään olen jo tottunut ja se on jo luonteva osa elämääni. Jos jotain ei voi muuttaa, pitää rakastaa sitä mitä on. Amor Fati - rakasta kohtaloasi - muuta et voi ja vihaten sitä kärsit.

Surua

Ajatukset ovat olleet usein kahden miehen kohtalossa. Etupenkillä istuneen lapsen isässä ja bussissa istuneessa. Ensimmäinen näistä oli käynyt huoltajuuskiistan tuon tappajan kanssa ja on varmasti täynnä kysymyksiä sekä syytöksiä, joiden vastauksilla ei ole enää väliä. Bussissa istuneella noita maustaa vielä helposti pintaan kriiseissä pulpahtavat itsesyytökset.

Mielestäni kysymyksiä pitäisi olla enemmän niillä, jotka ylläpitävät äitimyyttiä laissa ja sen soveltamisessa. Isä kun on kiistoissa se kakkonen, jos nainen ei paljasta pahuuttaan. Tasa-arvon ja lasten edun eteen on vielä paljon tehtävää. 

Hiivin tänäänkin kuiskaamaan nukkuvien lasteni korvaan kuinka paljon heitä rakastan - omaa kohtaloani rakastaen.

PS. Kirjoitin tämän isoksi osaksi terapiakseni - ja voimaksi samassa suossa tarpoville...